Olemme saaneet usean vuoden ajan valmentaa työyhteisöjen psykologisen turvallisuuden johtamista. Turvallisuus on tärkeä ja monitasoisesti haastava asia. Meillä jää usein tutkimatta, miten paljon tunneälykkyyttä ja haavoittuvuuden kantokykyä se edellyttää.

Psykologinen turvallisuus on olennaista ainoastaan kokemuksen kautta.

Se ei ole älyllinen asia, jossa pelkkä tekninen oikein tekeminen riittää. Kokemuksellisuus kumpuaa turvallisuuden tunteen neurobiologisesta perustasta ja siksi autonomisen hermoston toiminnan ymmärtäminen on keskeistä. Kirjoitimme täällä lisää psykologisen turvallisuuden hermostollisesta perustasta.

Psykologisen turvallisuuden johtaminen edellyttää sekä oman sisäisen maailman johtamista että ihmissuhteissa olemisen taitoa.

Itsensä johtaminen edellyttää oman hermoston toiminnan tuntemista. Mitä minussa tapahtuu, kun koen jonkin tilanteen uhkaavana? Millaisiin automaattisiin selviytymiskeinoihin turvaudun, kun tilanne on tarpeeksi paineinen? Uskallanko tuntea ja puhua kokemuksellista puhetta? Tämä viimeinen kysymys on tärkeä. Keskitymme siihen.

Psykologinen turvallisuus on suorassa yhteydessä tunnekokemukseen ja tunneälykkyyteen johtamisessa. ”Kyllä meillä tunteista voidaan puhua, mutta ei nyt kukaan hullu niitä halua tuntea”, kiteytti yksi ison organisaation toimitusjohtaja, kun kysyimme millaisia tunteita ihmiset uskaltavat heidän johtoryhmässään näyttää. ”Eipä kannata. Jos alkaisin näyttää jotain haavoittuvuutta, saisin aika nopeasti lähtöpassit”, hän jatkoi.

Tämä on tosi surullista. Kukaan ihminen ei ole kone – ei edes johtaja.

Ihaninta ihmisyydessä on virtaava elinvoima, joka syntyy vain silloin, kun ihmisellä on tilaa kasvaa sisäiseen levollisuuteen niin, että kaikki osat hänessä saavat tulla näkyviin. Tunteiden tukahduttaminen ei ole aitoa tunnesäätelyä. Tunteiden tietoinen tunteminen mahdollistaa säätelyn, jossa tunteita ei tarvitse tukahduttaa eikä toisaalta pelätä, että ne räjähtävät hallitsemattomasti ja tuhoavasti.

Älyllinen puhe tunteista ei riitä. Muutos ja kyky eettiseen, viisaaseen ajatteluun tapahtuu vain silloin, kun meillä on kontakti omaan sydämeemme. Toisin sanoen silloin, kun meillä on elävä yhteys siihen, mitä koemme. Vasta tämä mahdollistaa kyvyn vastaanottaa tunneinformaatiota jasanoittaa sitä tunnetotuudesta käsin. 

Omaan sisäiseen maailmaan tutustuminen lisää levollisuutta. Levollisuus lisää kykyä kokea turvaa omassa olemuksessamme. Tällöin pystymme aidosti tuomaan psykologista turvallisuutta niihin yhteisöihin, joita johdamme tai joissa vaikutamme.

Avoin hermosto on aistiva, virittyvä ja kannatteleva. Se mahdollistaa monenlaisten tunteiden kokemisen. Tämä mahdollistaa kokemuksellisen tilan niin omille kuin toistenkin tunteille. Mitä suurempi kapasiteetti meillä on kannatella kaikenlaisia, myös vaikeita tunteita ja tiloja omassa olemuksessamme, sitä voimakkaammin pystymme tarjoamaan turvaa.

Avoin hermosto auttaa olemaan yhteydessä ympäröivään maailmaan. Se auttaa lukemaan ja tunnistamaan muiden tunteita. Avoimen hermoston avulla saamme vaivattomasti tunneinformaatiota ja sitä kautta paremman ymmärryksen, mitä ihmiset kokevat ja mitä ryhmässä tapahtuu. Luemme sosiaalisia tilanteita tarkemmin, tilannetajumme kehittyy, ja rakennamme syvempää tilanneymmärrystä. Käytännössä tämä mahdollistaa ihan konkreettisten ihmissuhdetaitojen kehittämisen.

Mitä paremmat ihmissuhdetaidot meillä on, sitä enemmän meillä on mahdollisuuksia luotsata hankaliakin vuorovaikutustilanteita puolustamisesta ja hyökkäämisestä rakentavaan suuntaan.

Uskallamme kohdata ylemmyyttä tai itsensä alentamista, eristäytymistä tai rajattomuutta.Uskallamme ja osaamme vaikuttaa. Lämpö, läsnäolo ja voima ovat tasapainossa.Voimme liikkua joustavasti erilaisilla systeemisillä tasoilla ja kyky hyödyntää erilaisia johtamisen työotteita.

Käytännössä tunnekokemuksen johtaminen tapahtuu pienissä hetkissä.

Alakoulussa reitti ruokalaan johti yläkoulun aulan ja käytävän läpi. Siellä hengasi isoja poikia. Minua pelotti ja kipitin hartiat korvissa jonon jatkona mahdollisimman näkymättömänä ohi. Kerran yksi pojista katsoi hymyillen, nosti peukalon pystyyn hyvän meiningin merkiksi – ja iski silmää. En tiennyt miten päin olisi onnessani ollut. Poika NÄKI minut – eikä halunnutkaan mitään pahaa! Ehkä pojalla oli itsellä pikkusisko tai hän jostain muusta syystä näki ahdinkoni. Ele oli hänelle pieni eikä todennäköisesti millään tavalla merkittävä, mutta minun ruokailureissuni se muutti pysyvästi.